Laskelmien mukaan nuoren syrjäytyminen työelämästä maksaa yhteiskunnalle 1 000 000 euroa ennen 60-vuotispäivää. Yhden miljoonan. Puhumattakaan inhimillisestä kärsimyksestä, jota yhteiskunnasta syrjäytyminen aiheuttaa. Miljoona euroa voisi käyttää paljon viisaammin kuin paikkaamalla jo syntyneitä vahinkoja.
Syrjäytymiselle ei ole yhtä syytä, eikä yhtä hoitokeinoa. Jollakin ongelmat kumpuavat jo kotoa, osa vaan tipahtaa kyydistä jossain kohtaa. Oppivelvollisuuden ja peruskoulun ansiosta lähes kaikki nuoret ovat jossain elämänsä vaiheessa julkisten palveluiden piirissä, mutta kasvatus- ja huolehtimisvastuuta ei voi enää enempää siirtää opettajille. Kouluihin tarvitaan enemmän oppilaanohjausta, enemmän kuraattoreita ja heille aikaa kohdata oppilaat myös yksilöinä, eikä vain luokassa vellovana massana. Matka kaveriporukan keskeltä kuraattorin tai terveydenhoitajan huoneeseen juttelemaan on pitkä, jos nuoren pitää itse tehdä päätös sinne hakeutumisesta ja selvittää sitten poissaolonsa oppitunnilta.
Peruskoulun päättyminen on suuri muutos nuoren elämässä ja jatko-opiskelumahdollisuuksien kirjo on liikaa monelle. Lukiota pidetään vaihtoehtona niille, jotka eivät vielä 15-vuotiaina osaa päättää, mitä haluavat loppuelämänsä tehdä. Kun läheskään kaikki kaksi tai kolme kertaa vanhemmatkaan eivät sitä tiedä, on valinta melko iso nuoren tehtäväksi. Mahdollisten opintoalojen kirjo on valtava eikä parhaansakaan yrittävä opinto-ohjaaja voi tuoda niitä kaikkia tiettäväksi.
Peruskoulun aikainen oppilaanohjaus tulee laittaa siihen kuntoon, että jokaisella 9-luokkalaisella on selkeä näkemys omista jatkomahdollisuuksistaan. Työelämääntutustumisjaksoja, vaikka lyhyitäkin, lisäämällä nuoret saavat edes pienen aavistuksen siitä, millaista unelmatyön tekeminen voisi käytännössä olla. Toisen asteen oppilaanohjausta ei ole syytä myöskään väheksyä tai vähentää, sillä ammattikoulu- tai lukioikäinen on edelleen hyvin nuori tietämään, mikä on se oma ala.
