1990-luvun lama iski karulla tavalla nykypäivän kolmekymppisten lapsuuteen. Pahimmassa tapauksessa molemmat vanhemmat menettivät työnsä, päivähoidon ja koulun ryhmäkokoja kasvatettiin, kotihoidon palveluista tingittiin, koulujen valinnaismahdollisuudet ja oppilaanohjaus supistuivat ja niin edelleen. Monia asioita pyrittiin palauttamaan nousukauden tullessa ennalleen, mutta monia ennaltaehkäiseviä palveluita ei enää palautettu ennalleen.
Lastensuojelulla on monessa lapsiperheessä mörön maine; asiakkaaksi päätymistä pelätään, osa syyttä ja osa sitten ihan syystä, koska mielikuvissa Täydellinen Perhe selviytyy kaikista ongelmistaan itse ja ilman apua. Harmi vain, ettei täydellisiä perheitä ole kuin elokuvissa.
Haluaisin madaltaa kynnystä hakeutua itse lastensuojelun palveluiden pariin, kun omat voimat eivät riitä. Stressaantuneiden ja väsyneiden aikuisten arki on samalla heidän lastensa lapsuus, ainoa sellainen. Haluaisin myös satsata ennaltaehkäiseviin palveluihin; mahdollisuuteen saada väliaikaista apua kotiin, matalan kynnyksen keskusteluapua, joustavuutta päivähoitopalveluihin.
Tervehdin ilolla opetus- ja kulttuuriministerin avausta siitä, kuinka jokaiselle lapselle ja nuorelle tulee mahdollistaa ainakin yksi mieluinen harrastus, perheen taloudelliseen tilanteeseen katsomatta. Meillä on Porissakin kattava harrastustarjonta eivätkä läheskään kaikki vaihtoehdot maksa maltaita, koska upea joukko vapaaehtoisia ohjaa ja mahdollistaa toimintaa täysin palkatta, omalla vapaa-ajallaan.
